Itä-Turkestanin itsenäisyysliike edustaa vuosisadan mittaista, monimuotoista poliittista ja nationalistista pyrkimystä monien uiguurien ja muiden turkkilaisten kansojen keskuudessa Kiinan Xinjiangin uiguurien autonomisella alueella. Liikkeen kannattajat pyrkivät perustamaan itsenäisen valtion, jota kutsutaan usein Itä-Turkestaniksi tai Uiguuristaniksi.
Itsenäisyyspyrkimys on syvällä alueen historiassa, ja sille on ominaista toistuvat jännitteet paikallisen autonomian ja Kiinan keskushallinnon välillä. Qing-dynastian romahdettua alueellinen epävakaus mahdollisti väliaikaiset itsenäisyysjulistukset. Ensimmäinen Itä-Turkestanin tasavalta perustettiin Kashgariin vuonna 1933 pan-turkkilaisten ja islamilaisten ihanteiden innoittamana, mutta Kiinan maakuntajoukot kukistivat sen vuoden kuluessa.
Toinen Itä-Turkestanin tasavalta muodostettiin Pohjois-Xinjiangissa (Ilin alueella) Ilin kapinan aikana vuonna 1944 Neuvostoliiton salaisella tuella. Tämä tasavalta lakkasi olemasta, kun Kansan vapautusarmeija vakiinnutti valtansa alueella vuonna 1949 ja liitti sen vastaperustettuun Kiinan kansantasavaltaan Xinjiangin uiguurien autonomisena alueena.
Vuodesta 1949 lähtien itsenäisyysliike on jatkunut eri muodoissa. Sen kannattajat kehystävät taistelun itsemääräämisoikeuden, kulttuurisen selviytymisen ja ihmisoikeuksien kysymykseksi. Liike kattaa laajan kirjon poliittisia kantoja, aina vaatimuksista aidosta autonomiasta Kiinan sisällä täyteen itsenäisyyteen. Suurin osa liikkeeseen liittyvistä diasporajärjestöistä, kuten Maailman uiguurikongressi, ajaa nimenomaan rauhanomaisia, väkivallattomia ja demokraattisia toimintatapoja.
Kiinan hallitus luonnehtii itsenäisyysliikettä separatistiseksi uhaksi ja yhdistää sen usein terrorismiin ja uskonnolliseen ääriliikkeeseen. Tämä kehystys on ollut keskeinen osa Kiinan turvallisuuspolitiikkaa Xinjiangissa, ja sitä on käytetty oikeuttamaan laajamittaista valvontaa, pidätyksiä ja uudelleenkoulutusohjelmia, jotka ovat herättäneet laajaa kansainvälistä kritiikkiä. Kansainväliset tarkkailijat ovat huomauttaneet, että on tärkeää erottaa uiguurien oikeuksia ajava rauhanomainen vaikuttaminen ja militanttien ryhmien toiminta, sillä näiden kahden sekoittaminen keskenään vaarantaa oikeutetun ihmisoikeuskeskustelun.